Työttömän sielunelämä

Herään aamulla ilman herätyskelloa. Ei ole kiirettä mihinkään. Ei ole työpaikkaa, jossa odotetaan, ei sähköposteja, joihin vastata. Vain tyhjää aikaa, joka tuntuu venyvän loputtomiin. Nousen sängystä ja keitän kahvin. Istun ikkunan ääreen ja katselen, kuinka ihmiset kiirehtivät töihinsä. Minä en kuulu heihin.

Työttömyys ei ole pelkkää työn puutetta. Se on katkeransuloista vapautta, joka muuttuu nopeasti ahdistavaksi epävarmuudeksi. Se on sitä, kun avaan työpaikkasivustot joka aamu ja skrollaan satoja ilmoituksia, joissa vaatimukset tuntuvat kasvavan samaa tahtia kuin epäilys omasta riittävyydestä. Hakemusten kirjoittaminen on kuin huutaisi tyhjyyteen – harva vastaa, ja jos vastaavat, se on yleensä kohtelias "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -viesti.

Olen jo menettänyt laskun, kuinka monta hakemusta olen lähettänyt. Sata? Kaksisataa? Jokainen uusi yritys vaatii itsensä kasaamista, uskoa siihen, että ehkä tällä kertaa joku näkee minut. Mutta viikot vaihtuvat, ja odotus venyy. Ahdistus kasvaa rintakehässä. Mitä jos en enää ikinä työllisty? Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi osaava, tarpeeksi nuori tai vanha? Mitä jos en vain riitä?

Silloin tällöin saan haastattelukutsun. Valmistaudun huolellisesti, harjoittelen vastauksia peilin edessä, valitsen siistit vaatteet, hymyilen rohkaisevasti itselleni. Istun rekrytoijan edessä ja vastaan parhaani mukaan. "Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?" Kysymys tuntuu absurdilta, kun en tiedä edes ensi viikosta. Lähden haastattelusta hetkeksi toiveikkaana, mutta jos soittoa ei kuulu, toivo hiipuu jälleen.

Aika kuluu, mutta jotain tapahtuu. Alan nähdä elämässä muutakin kuin työnhaun. Löydän lohtua pienistä asioista: pitkistä kävelyistä, kirjoista, ystävien tuesta. Tajuan, että arvoni ei ole sidottu ansioluettelooni tai työnimikkeeseeni. Työttömyys on ollut kuin peili, joka pakottaa katsomaan itseä syvemmälle, näkemään itsensä ilman työn tuomaa statusta.

Ja sitten – ehkä silloin, kun sitä vähiten odotan – saan puhelun. "Haluaisimme tarjota sinulle paikan." Se hetki on täynnä helpotusta, mutta samalla ymmärrän, että selvisin jo ennen sitä. En siksi, että lopulta työllistyin, vaan siksi, että löysin itsestäni jotain arvokasta myös ilman työtä.

Työ on tärkeää, mutta elämä on enemmän. Minä riitän. Sinä riität.

Meillä Välkyn toimistolla pohditaan usein sitä, miten voisimme auttaa hakijoita työllistymään uusiin työpaikkoihin. Näemme monesti sen potentiaalin sellaisten tarinoiden takana, joissa työhistoria ei ole mennyt aivan odotetusti, mutta intoa työhön olisi. On välillä vaikeaa suhtautua tällaisiin tilanteisiin, kun myös se on todella ymmärrettävää, että yrityksiin halutaan työllistää vain toivotulla taustalla varustettuja tekijöitä. Onneksi kuitenkin joskus, eikä se oikeastaan ole edes ihan poikkeuksellista (!), kun olemme löytäneet asiakasyrityksemme kanssa syvän luottamuksen, me voimme hyvillä mielin esitellä eteenpäin myös hakijoita, joiden tausta ei ole ehkä ihan se toivotuin, mutta persoona CV:n takana on aivan timanttisin! On niin kertakaikkisen palkitsevaa, kun saamme palkata työntekijäksemme tekijän, joka ei välttämättä ole ensisilmäyksellä ollut se ykkönen, mutta joka haastattelujen myötä osoittautuu juuri sellaiseksi, jota olemme etsineet.

Anna hyvän kiertää.

- Tatjana